Aina laulain työtäs tee

Itseilmaisun arvo

Taitelijan tunne ja ajatus.

Viime aikoina neljän pilarin astrologia on ollut mielessäni useammin kuin fengshui. Aivan kuten yang kääntyy yiniksi, myös kiinnostukseni polveilee ulkoisen ja sisäisen välillä. Ilmaisu on erottamaton osa persoonaa, sillä ilmaisulla kuvataan kaikkea minkä henkilö tuottaa; olkoon sitten ajatuksia, lapsia, villasukkia tai vaikkapa kartonkia tehtaalla. Ilmaisu on aiheena siksi ajankohtainen itselleni, että koen paraikaa hankaluuksia ilmaista itseäni.

Olen tuskaillut jo viikkoja saamattomuuttani; teen vain pakollisen, aina en sitäkään ja useimmiten sen vähänkin teen vastahakoisesti ja rimaa hipoen. 

Ehkä tiedät tunteen? Se ei ole väsymystä tai osaamattomuutta, vaan enemmänkin sekoitus aloitteellisuuden puutetta ja sisäistä vastustuksen tunnetta. 

Päässä ei tunnu liikkuvan kuin silmät ja energia valuu epäolennaisuuksiin kuin vesi risasta ämpäristä. Mikään ei oikein kiinnosta tai huvita.

Sain aikaiseksi silittää neljännesvuoden pyykit kuitenkin sunnuntaina, pakon edestä. Koska pyykkirumba ei lukeudu lempipuuhiini, kaivoin kaappien kätköistä viihdykettä elokuvien muodossa silitystyön kannustimeksi.

Vaitiolo - Silence

Setviessä kuivausrummussa myttyyn ryttääntyneitä lakanoita katsoin varsin rankan tarinan kahdesta jesuiittapapista, jotka lähtivät etsimään kadonnutta oppi-isäänsä 1600-luvun Japanissa.

Elokuva perustuu Shûsaku Endôn romaaniin Vaitiolo. Kertomuksen keskiössä on pienen ihmisen usko, vilpitön halu lähetystyöhön ja kammottavat mittasuhteet saanut vaino uskon tähden. 

Kristinusko kiellettiin Asuchi-Momoyama-kauden loppupuolella Japanissa ja kristittyjä vainottiin vielä Edo-kaudella. Heihin kohdistunut väkivalta oli sanoinkuvaamattoman brutaalia.

Elokuva eteni paikoin päiväkirjamaisesti kertojaäänen lukemina kirjeinä, paikoin hiljaisuutena. Elämää suurempia kysymyksiä esitettiin katsojalle pohdittavaksi sietämättömän väkivallan ohessa.

Elokuva on varsin raskas, mutta ajatuksia herättävä. Mitä usko on, onko uskonnon nimissä tehdyt teot ja valinnat yhtään oikeutetumpia kuin feodaalilakien puitteissa tehdyt? Missä kulkee raja ylpeyden ja uskon välillä, onko myötätunto rakkautta vai heikkoutta? Miksi väkivalta on oikeutettu tapa ilmaista itseä? Miksi Jumala sallii sen kaiken? 

Mielen voima

Kirjailija George R.R.Martin teoksessaan Tulen ja jään laulu, joka tunnetaan paremmin ehkä suosittuna tv-sarjana Game of Thrones, asetti erään henkilöhahmon suuhun lauseen - "Mieli kaipaa kirjoja kuten miekka hiomakiveä".

Kirjallisuuden merkitys ihmisen henkiselle kehitykselle on aliarvostettua. Kieli ei olisi kehittynyt samoin ilman kirjoitusta ja ilman kehittynyttä sanavarastoa, itseilmaisu olisi vajavaista. Jopa kyky ajatella olisi vajavaista. Mielen voima on kyvyssä ilmaista.

Mitä laajempi sanavarasto henkilöllä on, sitä kehittyneemmin hän pystyy ilmaisemaan itseään verbaalisti. Mitä useampia kieliä ihminen omaa, sitä laajemmin hän voi ilmaista itseään.

Mutta ilmaisu on paljon moninaisempaa kuin vain puhe tai kirjoitus. Kaikki luova toiminta on myös ilmaisua; kuinka ilmaisemme tunteita, ajatuksia, tarpeita, arvoja myös sanattomasti, toiminnan kautta. 

Emme ehkä tule ajatelleeksi, että myös ruoanlaitto, sisustaminen tai pukeutuminen on osa itseilmaisua, aivan kuten ammatissa toimiminen, tai harrastukset. Tosin ero suojelijan ja ilmaisun välillä voi olla hiuksenhieno; ruoka ravitsee, mutta sen valmistaminen on keino ilmaista itseä ja vastata tarpeisiin.  

Astrologisesti ajatellen, ilmaisua on kaikki se mitä tuotamme. Mutta tuotamme heikosti tai epäjohdonmukaisesti ilman tarvittavaa opetusta ja koulutusta, siksi persoonaamme päivänmestaria tukeva elementti kuvaa suojelijaa.  

Suojelija takaa meille muodollisen koulutuksen, kokemukset josta ammentaa oppia, niin hengen kuin kehon saaman tuen, mutta suojelija myös hallitsee ilmaisua; varmistaa ilmaisumme johdonmukaiseksi, mutta myös rajoittaa sitä tarvittaessa. 

Kartan voimakas suojelija tarvitsee energialleen suunnan ja tehtävän, jolloin ilmaisun merkitys kasvaa. Ilmaisun ollessa vahva, mutta vailla voimakasta suojelijaa, suojelijan merkitys kasvaa. Mieli näivettyy ilman tarinoita ja sanoja, ilman opiskelua. Siksi lukeminen on tärkeää läpi elämän.

Huumorin henki

Pyykkivuoreni oli sen verran suuri, että ehdin katsoa toisenkin elokuvan selvitellessä vuodevaatteita ja silittäessä niitä.

Suu messingillä, Brassed off, on kantaaottava englantilaiskomedia 90-luvulta, jossa teemana on ilmaisu monella tavoin. Elokuvan tarina pyörii lakkautettavan hiilikaivoksen työläisten puhallinorkesterin ympärillä. 

- Okei pojat, Rodrigon Concierto "Appelsiinimehua".

Puhallinorkesterin jo eläkkeellä oleva, hiilipölyä yskivä johtaja Danny, loistavan roolityön tehnyt Pete Postletwaite, elää ja hengittää vain orkesterille. Työttömyysuhan alla taisteleville mainareille soittokunta on henkireikä, mutta myös keino ilmaista itseään moniulotteisemmin, kuin raataen hiilikaivoksessa.

Tunnelmat elokuvassa vaihtelevat epäuskosta uskoon,  toivottomuudesta toivoon, voitontahdosta lannistuneisuuteen, ilosta suruun. Soittokunta elää omaa rinnakkaista elämäänsä taistelusta työpaikkojen kanssa. Henkilöhahmot ovat aidosti riemastuttavia aitojen kriisien edessä. 

Yksi elokuvan puhuttelevimpia kohtauksia on Dannyn kiitospuhe Royal Albert Hallissa, soittokunnan voitettua kansallisen puhallinorkesterien kilpailun. 

  "... kaksi viikkoa sitten tämän orkesterin kaivos suljettiin. Tuhat ihmistä menetti työnsä. Eivätkä he menettäneet pelkästään työtään, vaan myös voitonhalunsa. Eräät jopa taistelutahtonsa. Mutta kun ihminen menettää halunsa elää, halunsa hengittää... Juttuhan on niin, että jos he olisivat hylkeitä tai valaita, olisitte jo nousseet barrikadeille. Mutta ei, he eivät ole kyllin merkityksellisiä teille. He ovat vain tavallisia, kunnollisia ihmisiä. Eikä yhdelläkään ole enää toivoa työstä jäljellä..."

Työn tärkeys

Dannyn puheeseen kiteytyy työn merkitys; se on osa yksilöä ja yksilön olemassaoloa. Työttömyys on nyky-yhteiskunnan vitsaus, joka ruokkii itseään.

Työ edustaa ilmaisua ja niin ollen identiteettiä ja ihmisarvoa. Yhteiskuntamme on muuttunut valtavasti teollistumisen aikana; on syntynyt uusia ammatteja ja vanhoja on kadonnut.

Yhteistä on kuitenkin työn mukana tuoma tunne merkityksellisyydestä ja arvosta. Ilman työtä ihminen kokee itsensä vähäiseksi ja tarpeettomaksi, hylkiöksi.

On yhdentekevää onko ihminen mainari tai lähetyssaarnaaja, vai fengshui-konsultti. Työ ei ole aina hohdokasta, mielekästä tai edes palkallista. Kokemus työpanoksen merkityksellisyydestä on yksilöllisistä; tekeekö työtä vain rahasta vai koska kokee olevansa tärkeä puola yhteiskunnan rattaissa palveluineen. Vai kokeeko toteuttavansa korkeampaa tarkoitusta, kuten lähetyssaarnaaja elokuvassa Vaitiolo.

Ilmaisun arvo ja tärkeyden tuntu syntyy saadusta palautteesta ja työn sopivuudesta. Ehkä suurin syy kompurointiini oman ilmaisun suhteen on työni marginaalisuus ja yksin toimiminen. Silti olen kiitollinen voidessani kompuroida ilmaisussani luottavaisin mielin, sillä meitä marginaalisia hullujakin tarvitaan!

- Paula -